Kuluttajan kuluttajakäyttäytyminen

perjantai 31. tammikuu 2014

Pinnaa mut ostoskoriin, jooko?

Olen miettinyt tässä viime aikoina, että mitkä asiat saavat minut kuluttamaan asioita eniten. Blogeja tai lehtiä kun en ehdi oikein viikolla lukemaan, televisiota en katso tai radiota en kuuntele. Tulen johtopäätökseen, joiden nimet ovat Pinterest  ja Instagram. 

Jos esimerkiksi haluan mennä ravintolaan syömään, niin ensimmäisenä menen Instagramiin ja haen ravintolan hashtagilla kuvia annoksista ja teen niiden kuvien perusteella päätöksen menenkö ravintolaan vai en. En mene ravintolan kotisivuille, vaan vieraiden ihmisten valokuviin. Jos ravintola on ollut fiksu, on se postaillut kuvia annoksista, aukioloajoista ja yhteystiedoista. Näin saan tiedon, milloin ja minne mennä :)

Jos taasen haluan inspiraatiota ihan kotiini, vaatekaappiini tai vaikka kampauksiini, niin en välttämättä heti ensimmäisenä mene lehtien väliin vaan Pinterestiini. Sinne olen keräillyt inspistä, niin sisustukseen ja mihin tahansa muuhunkin. Parasta tässä on, että Pinterest vie minut parhaimmassa tapauksessa tuotteiden nettikauppoihin, josta voin klikkailla kaikki kätevästi koriin. Joten jokaisella pikkuisella putiikillakin olisi hyvä olla se Pinterest ja varsinkin se nettikauppa :). Tässä on tosin harmillista se, että kun itse pidän pikkuisista putiikeista ja lämpimästä palvelusta, niin sitä ei tosin online-kaupoissa saa ja harmikseni monta tällaista pikkuista kauppaa katoaa onlinen kasvaessa. 

Saan bloggaajana valehtelematta kymmeniä kutsuja ja tuotteisiin liittyviä sähköposteja päivässä. Tästä syystä blogimailiini on minulle sellainen paikka jonne en eksy viikolla ja näitä maileja en yleensä valitettavasti edes jaksa availla viikonloppuna, sillä viikon aikana niitä on harmikseni kerääntynyt laatikkoon useampi sata. Olen harmitellut, että miten ennen niin kivat uutiskirjeet ovat kärsineet ainakin minun kohdallani todellisen inflaation, sillä moni kiva juttu menee ohi ihan pelkästään sen takia kun se hukkuu satojen samanlaisten sekaan. Mielelläni seuraisin viestintätoimiston Instagramia, jossa kerrottaisiin tuotteista kuvin ja pienin tekstein kuin perinteisten uutiskirjeiden muodossa. Minulle ainakin paljon tehokkaampaa mainontaa. Kun viesti halutaan nopeasti, ytimekkäästi ja hauskasti esiin, olisi Instagram oiva paikka herätellä kiinnostusta.

Nykyään jos suunnittelen matkoja, menen Pinterestiin ensimmäisenä. Chicagon työmatkani oli hyvä esimerkki niitä kun minulla ei ollut pahemmin aikaa suunnitella itselleni mitään tekemistä eri Chicagon sivustoja lukemassa, niin menin Pinterestiin. Etsin pinnejä Chicagoon liittyen ja pinnausteni kautta sain kaikki tärkeimmät paikat selville. Nämä pinnaukset taas johdattelivat minut sivustoille, joista nappasin osoitteet  talteen. Kätevää ja nopeaa. Chicago-boardiini pääsette muuten täältä :) 

Samanlaisia kuluttajia on varmasti sielläkin, jotka ostavat tomaattimurskaa hassun twiitin takia tai korun nähdessään siitä kuvan Instagramissa? Olisi mielenkiintoista kuulla miten te kulutatte. Oletteko samanlaisia kuin minä vai perinteisten kanavien kuluttajia?

P.S. Viime keväänä innostuin jopa MM-lätkästä. Tuomas Enbuske teki siitä twitterissä todella viihdyttävää. Muut tuijottivat televisiota, mitä Twitterin feediä :)


Pikkuruiset popcornerit Pariisissa

keskiviikko 29. tammikuu 2014

Pop pop. Toistan taas itseäni, miksi meillä ei ole tällaista konseptia Suomessa?

Käväisin viikonloppuna Pariisissa minimatkalla. Te Instagram-seurailijat ehkä huomasittekin, että olin siellä viikonloppuna? Pariisissa oli jo ihan kevät (ainakin näin minun näkökulmastani). Join kahvia terasseilla, kävelin takki auki eikä käsineitäkään tarvittu. Teki ihan hyvää lähteä vähän talvea karkuun, nyt kun siihen on myös hyvä syy. Todella hyvä syy <3

Viikonloppuna yritin tehdä kaikkea perinteisestä turistihömpöttelystä poikkeavaa. Yksi tällainen uusi kokemus oli kun poikkesin Pariisissa elokuvissa. En tosin käynyt missä tahansa perinteisissä elokuvissa, vaan vähän erikoisemmassa konseptissa.

Popcorn Project on vuonna 2011 aloitettu elokuvista tykkäävien ilta. Nämä ranskikset kutsuvat itseään ”popcornereiksi”, se jos mikä on söpöä. Ennen elokuvan alkua tarjolla on pientä purtavaa ja juotavaa. Kun viinilasit ovat juotu ja naposteltavat syöty, on aika siirtyä katsomaan elokuvaa. Sunnuntaina katsoimme aluksi nuoren aloittelevan elokuvataiteilijan lyhytelokuvan, jonka jälkeen katsoimme ihan kokopitkän klassikkoleffan, Psychon. Hävettää sanoa, mutta en ollut aiemmin nähnyt elokuvasta muuta kuin klassikkokohtaukset.

Pelkäsin aluksi sitä, että jos elokuvat olisivat dubattu ranskaksi eikä tekstejä olisi, mutta onneksi näin ei ollut vaan elokuvaa ei ollut dubattu. Vaikka ranskaa puhunkin koko ajan enemmän ja enemmän, on englanti silti vielä se ominaisempi kieli minulle puhua. Lukemalla ymmärrän hyvin, mutta kun ne ranskikset sopertaa niin nopeasti, niin elokuvissa olisi saattanut mennä aika monta juttua ohi.

Kun elokuvat oli katsottu, DJ alkoi soittamaan, elokuvateatteriin kannettiin salaatteja ja perinteisiä quicheja eikä niitä jälkkäreitäkään unohdettu. Ympäri elokuvateatteria oli ripoteltu vanhoja elokuviin liittyviä lehtiä joita selailin quicheä puputtaessani ja vieraille puhuessani. Oli muuten hassu huomata, että miten yhden elokuvaillan aikana puhuin enemmän uusille ihmisille, mitä normaalin baari-illan aikana Suomessa. Kulttuurit, niissä on eroja.

Tämän illan jälkeen toistelin vain koko ajan. Miksi, miksi, miksi. Miksi ei meillä vaikka Helsingin Engelissä järjestettäisi jotain tämän tapaista? Elokuvien julkkareissa on jotain tarjoilua ja ihmiset jäävät teatteriin pidemmäksi aikaa, mutta miksi tästä ei voisi tehdä vähän casuaalimpaa? Mieluummin maksan tällaisesta illasta 30 euroa, näen elokuvan, saan ruokaa ja tapaan ihmisiä kuin se että menen ulos drinkeille.

Ihan pienenä vinkkinä Kino Engeliläisille, rakastan teidän kesä-kinoa, niin miksi ette järjestäisi jotain näin kivaa meille Engel-faneille talvella. Tulisin varmasti <3


Kateus ei saa kasvaa kiinni

tiistai 28. tammikuu 2014

Myrkyttyneen mielen kanssa on ikävä elellä.

Saanko sanoa äänen jos olen onnellinen? Uskallanko iloita onnistumisista? Kehtaanko sanoa olevani jossain asiassa ihan hemmetin hyvä? En.

Jos jotain, niin kateutta en voi sietää. Tulen niin huonovointiseksi kateellisten ihmisten ympärillä. Vaikka tosisiassa heillä on varmaan moni asia paremmin mitä minulla, mutta silti törmään aina välillä typeriin kommentteihin, ihan vain sen takia että ihmiset lukevat blogiani ja saavat peilikuvan elämästäni, joka on todella vääristynyt.

Sanonta, ”älä ikinä kadehdi ketään kenen suruja et tiedä” on minusta jollain tavalla niin kaunis ja osuu niin hyvin ainakin omalle kohdalleni. Kyllä, vettä sataa minunkin päälle aina välillä, joskus ihan kunnolla ja varsinkin viimeisen vuoden sisällä. Näistä vesisateista tai muista myrskyistä en tosin pahemmin kirjoittele, niistä puhun ystävilleni tai mummille, ne ymmärtää <3

Olen todella hyvä siivoamaan, niin kotiani kuin ihmisiä ympäriltäni. Kuulostaa kylmältä, mutta niin se vain on. Ihmiset ketkä sinua ympäröi kannattaa valita tarkkaan – niin ystävät, kuin ne lasten isät. Kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta ystäviä ei tarvitse olla jos se tuntuu pahalta. Päästään ihmiset helposti lähelle, mutta työnnän myös pois jos koen, ettei minulle tahdota hyvää, vaan pahaa. Koen olevani onnekas siinä mielessä, että omalle kohdalleni on osunut niin ihania ystäviä, jotka eivät kadehdi, vaan tukevat.

Väillä minua harmittaa, etten uskalla iloita jostain asiasta ihan vain sen takia, että se ärsyttäisi jotakuta. Yksi parhaimmista ystävistäni on ranskalainen ja hänen yksi peruslauseita on ”I don’t give a f*** what others think .” Yritän aina välillä kopioida tuota mentaliteettia, mutta hyvin usein epäonnistun ja olen mieluummin hiljaa hienoista hetkistäni. Joillekin ne voivat olla tosin pieniä, vaikka minulle ne ovatkin elämäni ihanimpia momentteja. Sitten taas alan miettimään, että jokainen on kumminkin vastuussa omasta onnellisuudestaan, enkä minä ole oikeasti vastuussa kenenkään myrkyttyneestä mielestä.

Nuoruuden kateus on jollain lailla ymmärrettävämpää, mutta kun kateus kasvaa persoonaan kiinni tulee elämästä varmaankin aika hankalaa. Aina joku on koulutetumpi, kauniimpi tai kiinnostavampi. On jollain lailla niin vapauttavaa kun voi olla elämästään onnellinen juuri sellaisena kun on. Lähikaupasta saa sitä oikeanlaista jogurttia, on se astianpesukone, niin ja ystävät ketkä kannattelee ja sanoo ne oikeat sanat silloin kun niitä tarvitsee. Eli siis syödään sitä jogurttia ja pidetään niistä kavereista kiinni.